Helin ajatuksia

Keväällä 2013 rakastuin Tansaniaan. Syksyllä 2013 palasin sinne viettämään lukion jälkeistä välivuottani, olin 19-vuotias. Sillä kertaa tein vapaaehtoistyötä Tansaniassa viisi kuukautta, joista kaksi Mufindissa.

Minun piti alkuperäisen suunnitelman mukaan auttaa Igoda Childrens' Villagen "vauvatalolla" pienten lasten kanssa. Mutta Tansaniassa suunnitelmat muuttuvat: kakkostalolla asui 13kk ikäinen tyttö, Loveness, joka oli ollut ja oli edelleen aliravittu, aneeminen ja todella pahasti kehityksessä jälkeenjäänyt: Love ei jaksanut tai osannut kannatella päätään, ei istua, ei kieriä, ei ryömiä. Hän ei leikkinyt, ei pystynyt kunnolla edes hengittämään, eikä koskaan edes hymyillyt. Reilun vuoden ikäisenä hänen kehityksensä vastasi käytännössä apaattisen 3-kuukautisen kehitystä. Halusin voida tehdä asialle jotain, joten sovin Jennyn kanssa tekeväni kaikkeni sen pikkutytön kuntoutumisen eteen. Ja niin minusta tuli äiti, mama Love.

Hoidin Lovenessia joka päivä vapaaehtoistalolla kuin omaa lastani: syötin hänen painokäyränsä jyrkkään nousuun, pidin sylissä, leikin, hieroin, opetin, ja ennen kaikkea rakastin. Lähinnä vain tein asioita, joita vauvan kanssa nyt normaalisti tehdään. Ja joka päivä olin todella ylpeä hänestä: kun kuutisen viikkoa myöhemmin lähdin, jälkeeni ei jäänyt apaattinen, surkea vauva, vaan ihan oikea pieni taistelija, selviytyjä. Love oli oppinut nauramaan, leikkimään, istumaan, ryömimään, melkein konttaamaan. Ja sen jälkeen hän on kehittynyt huimasti, reilu puoli vuotta myöhemmin hän jo käveli. Hän vain tarvitsi vähän apua päästäkseen kehittymisen alkuun! Lovenessia minä opin rakastamaan koko sydämestäni, ja hän varmasti on se, mikä saa minut vielä joskus palaamaan Mufindiin, mutta kyllä minä muutenkin nautin Mufindista. Iltaisin vein Lovenessin takaisin talolle, jossa leikin muiden vauvatalolaisten kanssa; en varmaan koskaan kyllästy näkemään niiden lasten riemua, kun joku jaksaa vielä kymmenennenkin kerran leikkiä samaa "körö-körö-kirkkoa", enkä ikinä unohda, miten orpolapsi painautuu tiukasti syliin ja nukahtaa. En koskaan saa mielestäni näkyä nelivuotiaista kaksospojista, jotka sateen sattuessa huolehtivat kaikki pienemmät kiireellä sisälle, enkä hämmentyneen onnellista ilmettä ilman tukea seisomaan oppineen yksivuotiaan kasvoilla.

Loveness marraskuussa 2014

Myös Home Based Care- projekti oli jotain aivan käsittämättömän hienoa: pääsin mukaan muutamia kertoja, ja näin asioita, joita eivät Suomessa ehkä lääkäritkään näe, saati sitten juuri ja juuri lukion käynyt nuori. Mutta hienointa niillä kierroksilla minulle oli ehdottomasti ihmisten kohtaaminen heidän omissa kodeissaan, aidon kulttuurin ja tansanialaisen elämän sisälle sukeltaminen. Ja se, että HBC-kokemus avasi minun silmäni omalle tulevaisuudelleni: minusta tulee vielä joskus lääkäri. Jos minun käskettäisiin keksiä huonoja puolia Mufindista tai Tansaniasta ylipäätään, keksisin varmasti montakin, sillä en minä aio Tansaniaa paratiisiksi väittää, vaikka siihen maahan olenkin rakastunut. Mutta vapaaehtoistyöntekijän näkökulmasta päällimmäisenä tulee mieleen kuitenkin tasan yksi huono asia. Asia, joka on ehdottomasti kaikista pahinta Mufindissa.

Sinne jää raastava ikävä.

-Heli Varpe

Ps. Tansania-kokemuksistani voi lukea tarkemmin blogistani lets-just-go.blogspot.fi